EräViikingeistä tuttu Tuomas Aho pohtii suhdettaan urheiluun ja salibandyyn. Teksti on julkaistu alun perin LinkedInissä – F-liiga sai luvan julkaista tekstin omissa kanavissaan.
Kyseisen tekstin kirjoittamisen taustalla ei ole sen kummoisempia syitä kuin korona-ajan lisäämän kotonaoloajan tappaminen. Teksti sisältää omia, täysin subjektiivisia kokemuksiani ja mielipiteitäni. Kiinnostukseni taustalla on osaltaan ollut myös tämä mitalipelejä ratkovan ja anoppeja ihastuttavan Lassi Ylisiurusen blogiteksti.
Urheilu on opettanut kunnioittamaan muita
Olen huomannut eri lajiyhteisöissä harrastamiseen ja toimimiseen liitettävän erilaisia stereotypioita sekä oletuksia siitä, että ryhmät olisivat esimerkiksi erityisen homogeenisia. Näille oletuksille on olemassa myös järkeviä perusteita, ja ymmärrän hyvin, miksi erityisesti ulkopuolelta tällaisia oletuksia tehdään. Ja joiltain osin, kuten esimerkiksi pukeutumisen suhteen näin onkin ja se on esimerkiksi joukkueurheilulle tyypillinen ja tärkeä piirre rakentaa ryhmän identiteettiä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Uskallan kuitenkin omiin kokemuksiini pohjaten haastaa joitakin näistä väittämistä. Joukkueurheilussa ryhmän yksilöitä tulee aina löytää tavat toimia yhdessä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. On täysin selvää, että monia kymmeniä ihmisiä sisältävä joukkue, puhumattakaan satoja tai jopa tuhansia ihmisiä osallistavista urheiluseuroista pitävät sisällään aikamoisen kirjon erilaisia ammatteja, mielipiteitä, uskontoja, seksuaalisia suuntautumisia ja poliittisia kantoja. Näin tietenkin on missä tahansa esimerkiksi työ- tai opiskeluyhteisössä missä vain on riittävä määrä ihmisiä. Väitän jokaiselle tulevan elämässään kohdalle tilanteita, joissa tulee pystyä tekemään yhteistyötä ihmisten kanssa, jotka saattavat olla asioista kanssasi eri mieltä tai suhtautua asioihin eri tavalla kuin itse suhtaudut. Urheilujoukkueessa toimiminen harjaannuttaa tähän ja antaa erinomaisia valmiuksia toimia yhteistyössä erilaisten ihmisten kanssa muissakin yhteyksissä ja elämän eri osa-alueilla. Eikä se tietenkään ole aina helppoa urheiluseuroissakaan.
Ainakin itse olen oppinut paljon muiden ihmisten kunnioittamiseen ja arvostamiseen liittyen. Jos hieman kärjistää, itselleni on täysin yhdentekevää, onko vaikka joku joukkuekaverini homo, vasemmistolainen, hävittäjälentäjä tai mitä hyvänsä. Totta kai olen kiinnostunut ihmisten asioista ja mielenkiinnon kohteista, mutta eipä meikäläinen ole kukaan niitä sen enempää arvottamaan tai arvostelemaan. Jos hän tekee kaikkensa että meidän jengi tekee vastustajaa enemmän maaleja ja hän toimii ryhmän yhdessä asettamien toimintatapojen ja arvojen mukaisesti, se riittää enemmän kuin hyvin. Arvostan yli kaiken ihmisiä, jotka uskaltavat olla omia itseään ja kääntäen ihmisiä, jotka myös suovat muille mahdollisuuden olla juuri sellaisia kuin ovat. Edellä mainitut asiat eivät ole käytännössä niin helppoja kuin kuvittelisi, mutta mielestäni ehdottomasti tavoittelemisen arvoisia.
Urheilu on opettanut epäonnistumaan
Epäonnistumiset opettavat paljon. Epäonnistuminen ei tietenkään ole mikään tarkoituksen mukainen tai tavoiteltava lopputulos, mutta jos itselleen asettaa tarpeeksi kunnianhimoisia tavoitteita, on hyvin todennäköistä myös epäonnistua välillä. Epäonnistumisen pelko on tunnetilana äärimmäisen kyinen ja varmasti jollain tapaa mahdoton täysin välttää. Olen ollut itse niin onnekas, että olen saanut varsinkin nuorena nauttia ilmapiiristä niin kotona kuin urheiluseurassa, jossa ensisijaisesti on kehotettu yrittämään. Se urheilussa onkin ehkä siisteintä. Ja mitä enemmän yrität, sitä varmemmin tulet myös epäonnistuneeksi joskus. Ja allekirjoittanut jos joku on epäonnistunut ties kuinka monta kertaa elämässään.
Mutta kun lopulta ei enää liiaksi pelkää epäonnistua, uskaltaa yrittää. Ja kun uskaltaa yrittää, voi myös onnistua. Tarpeeksi kunnianhimoinen tavoite pitää sisällään suuremman riskin epäonnistumisesta, mutta on toteutuessaan myös huomattavasti palkitsevampaa. Harvoin sitä jaksaa onnistunutta kauppareissua tai sukkien pukemista tuulettaa. Sen sijaan vaikkapa Suomen mestaruuden voittaminen lienee suhteelliseen kivaa. Tähän pitää palata silloin, kun asiasta on omakohtaista kokemusta. Toistaiseksi ei ole ollut lähelläkään, vaikka monesti on yritetty. Sen sijaan esimerkiksi nuorempana yksi suuri haaveeni, myöhemmin konkreettinen tavoitteeni oli pelata seurani Kooveen edustusjoukkueessa. Vielä myöhemmin tavoitteeksi muodostui olla pelaamisen lisäksi joukkueen johtavia pelaajia. Kun henkilökohtainen vastuu oli suurimmillaan, kaudesta muodostui valtava epäonnistuminen niin henkilökohtaisesti kuin joukkueenakin ja putosimme silloisesta Salibandyliigasta jopa hämmästyttävän selkeästi. Silloin oli aluksi vaikeaa antaa itselleen anteeksi niin suurta epäonnistumista, jolla on merkittäviä vaikutuksia joukkueen jäsenten lisäksi koko seuraan. Omantunnon tuskia ei helpottanut se, että päätin siirtyä toiseen seuraan omista, itsekkäistä syistäni. Mietin, kehtaanko jättää muut korjaamaan ne vahingot, joita olen itse ollut aiheuttamassa? Onneksi tekemäni valinta osoittautui oikeaksi ja vuosi on antanut paljon perspektiiviä. Ihmissuhteet vanhaan seuraan ovat edelleen kunnossa eikä kukaan ole osoittanut minua kohtaan tippaakaan vihaa tai katkeruutta. Sen sijaan puolestani on osattu olla jopa iloisia. Aidot ihmis- ja ystävyyssuhteet kyllä kantavat yksittäisten lopputulosten tai seuravalintojen yli.
Urheilu-urani suurimman ja merkittävimmän epäonnistumisen jälkeenkin sain huomata saman kuin niin monesti sitä ennen ja sen jälkeenkin; Elämä jatkuu. Urheilu luo kuitenkin suhteellisen turvallisen ympäristön epäonnistua. Eipä siihen yhteen harhasyöttöön toistaiseksi kukaan ole kuollut. Ja epäonnistuminen elämän eri osa-alueilla on jokaisella jossain kohtaa edessä. Epäonnistumisessa oleellista on myös oppiminen. Einsteinin mukaan hulluutta on se, että tekee samat asiat uudelleen ja uudelleen ja odottaa eri tuloksia. Tällä määrittelyllä ja varmaan monilla muillakin kriteerein meikäläiselle voidaan lyödä hullun paperit kouraan. Mutta aika paljon on tullut opittuakin, olkoonkin että joidenkin virheiden suhteen ei ole riittänyt kerta tai kaksi että viesti on mennyt perille. Ja silloin kun on tullut tehtyä jotakin tyhmää, mikä on ollut haitaksi muille, nostetaan käsi pystyyn ja pyydetään anteeksi. On sitä raippaa joskus niin saatu kuin annetukin, mutta ei siihen yksikään ihmissuhde ole onneksi ikinä kaatunut. Ja epäonnistumisia seuraa useimmiten aina uusi mahdollisuus koettaa taas onnistua.
Ihmiset
Olen ollut onnekas siinä suhteessa, että olen lajivalintani ansiosta onnistunut löytämään itselleni lukuisia tärkeitä ihmissuhteita ja hienoja ystäviä. Mikä tahansa harrastus on tähän varmasti myös yhtä lailla oiva keino, mutta itse osaan ottaa kantaa ainoastaan urheiluharrastusten kautta hankittuun sosiaaliseen pääomaan. Suuri osa ystävyyssuhteistani juontaa juurensa suoraan tai välillisesti urheilun harrastamiseen. Olen erittäin kiitollinen siitä, että olen saanut mahdollisuuden tutustua ja toimia niin monen hienon ihmisen kanssa.
Kokemustani myös vahvistaa se, että olen myös vaihtanut urheiluseuraa muutamaan otteeseen jo aikuisiällä. Ja ilokseni olen saanut huomata, että kulloiseenkin joukkueeseen ja seurayhteisöön jäseneksi pääseminen on sujunut kohdallani lopulta suhteellisen vaivattomasti. Ja olen saanut tehdä sen joka kerta ilman suuria kompromisseja. Minut on aina hyväksytty osaksi ryhmää sellaisena kuin olen. Päinvastaisia kokemuksiakin varmasti on monella, eikä asia ole niin itsestään selvä kuin sen tulisi olla. Jokainen edustamieni joukkueiden jäsen voi tältä osin olla ylpeä itsestään, sillä itselläni ei tällaisia negatiivisia kokemuksia ole ollut. Olen ollut oma itseni ja pyrkinyt antamaan itsestäni kulloisellekin yhteisölle niin paljon kuin annettavaa on ollut. Koen, että sitä on osattu arvostaa ja kunnioittaa ja tunnen siitä suurta kiitollisuutta. Olkoonkin että varmasti on ollut myös lukuisia kertoja, kun kukaan paikallaolijoista ei enää ole ymmärtänyt että mitä meikäläinen taas touhuaa.
Eikä parhaita ystäviäni, joihin moneen olen tutustunut urheilun avulla, kiinnosta enää missä joukkueessa pelaan tai mitä seuraa edustan. Heitä kiinnostaa että olen paikassa, jossa koen itseni tyytyväiseksi ja jossa minulla on taas uusia mahdollisuuksia onnistua ja tavoitella itselleni tärkeitä asioita. Pyrin toimimaan itse samoin, sitä vartenhan kaverit on. Urheilu on itselleni ja monelle muulle sydämen asia, mutta silti kuitenkin vain urheilua.
Tuomas Aho
Twitter: @AhoTuomas
Kuva: Ari Arola
