Persoonat esille -juttusarja esittelee jokaisesta F-liigan playoff-joukkueesta yhden kiinnostavan nimen.
Muutto pois kotoa 15-vuotiaana, pelikieltoa väkivaltaisuudesta, pesäpallossa koppari, polvi, ranne, varvas, ylikunto, Sveitsin alppimaisemat, pikapaluu Suomeen, koronakaranteeni…Huh huh!
Kun Porvoon Salibandyseuran (PSS) Julia Turunen avaa sanallisen arkkunsa, vastuu siirtyy kuulijalle. Tarinaa pulppuaa siihen tahtiin, että voi vain ihmetellä, miten tämä kaikki on voinut tapahtua vasta 26-vuotiaalle salibandypelaajalle.
Julia Turusen tarina ei olekaan ihan niitä tavallisempia.
Aloitetaan eriskummallisesta tapahtumasta, missä tehtiin kotimaista naissalibandyhistoriaa. Turunen sai kolmen ottelun pelikiellon väkivaltaisuudesta. PSS:n ja Happeen puolivälieräottelussa otteluvalvojan raportin mukaan Turunen olisi kopauttanut mailallaan erotuomaria. Kurinpitäjä määräsi väkivaltaisesta käytöksestä maksimirangaistuksensa, eli kolmen ottelun pelikiellon.
– Nyt naurattaa koko tilanne, mutta silloin ei naurattanut. Olo oli kurinpitäjän päätöksestä enemmänkin epäuskoinen. Ehkä vieläkin harmittaisi, jos päätös olisi ollut lopullinen. Rangaistus kumottiin myöhemmin. Sain tiedon tuntia ennen seuraavaa ottelua, joten minulta ei jäänyt yhtään ottelua väliin.
Mennään nyt ajassa taaksepäin aikaan, kun Kuopiossa oli sekä lupaava salibandypelaaja että innokas nuori pesäpalloilija.
– Luokkakaverini kanssa saimme idean osallistua Kuopion Salibandyseuran sählykerhoon. Pelasimme pesäpalloa yhdessä ja halusimme testata myös toista lajia, jota voisi pelailla talvisin pesiksen ohella. Pesäpallo oli kuitenkin päälajini.
Vaaka alkoi kallistua salibandyn puolelle.
– Salibandyssa oli organisoidumpi junioritoiminta ja ikäluokkavalmennus. Lajissa oli tuolloin myös enemmän oman ikäisiäni. Kun vahvuuteni pesäpallossa oli hyvä heittokäsi, minut laitettiin takakentälle koppariksi. Junnuiässä harva löi palloa takakentälle, niinpä siellä seisominen alkoi käydä tylsäksi. Ulkomailla pelaaminen oli ollut yksi unelmistani jo junnuna. Kun piti valita pesäpallon ja salibandyn väliltä, niin valitsin salibandyn, jossa ulkomailla pelaaminen oli ehkä todennäköisempää.
Peruskoulun jälkeen Julialla oli edessään iso päätös. Päästäkseen eteenpäin salibandyuralla, piti muuttaa liigapaikkakunnalle.
– Halusin harrastaa lajia tavoitteellisesti ja Kuopiossa se ei ollut mahdollista. Halusin mukaan liigajoukkueeseen. Vanhempieni kanssa mietimme muutamia vaihtoehtoja. Arvoin etelän ja pohjoisen välillä, mutta silloin päädyin Ouluun, osin varmaan myös vanhempien ja OLS:n valmentaja Karo Kuussaaren myötävaikutuksesta.
Opiskelupaikka löytyi Kastellin urheilulukiosta.
– Asuin ensimmäisen vuoden Oulussa kummitätini kanssa, mutta jo toisena lukiovuotena muutin omilleni.
Kolmen OLS-kauden jälkeen oli jälleen uusien suunnitelmien aika.
– Sain lukion päätökseen Oulussa ja olin päättänyt, että kun valmistun, niin lähden etelään. Uusi pelipaikka löytyi Porvoosta. Pelaamisen ohella olin aluksi töissä, mutta aloitin pian opinnot. Opiskelin Porvoossa itselleni matkailun ja tapahtumatuottajan tutkinnon ja päädyin saman tien alan hommiin. Kun olin pitkään loukkaantuneena, hyödynsin ajan työskentelemällä tapahtumien ja matkailun parissa melko tiiviisti.
Turusen tarinassa ei voida ohittaa pahoja loukkaantumisia. Niitä on osunut uralle enemmän kuin tarpeeksi. Voi vain ihmetellä, miten kaiken läpikäyneenä Julialla on yhä kova into pelata salibandyä.
Ensimmäisiä ongelmia alkoi tulla, kun 15-vuotias nuorukainen lähti mukaan liigavauhtiin.
– Hyppäsin Oulussa samaan matkaan muiden kanssa ja kovin kauaa ei mennyt, kun en voinut juurikaan kävellä. Penikat kipeytyivät niin pahasti. Tilannetta yritettiin hoitaa hieronnalla, osteopatialla, levolla ja kaikella mahdollisella, mutta lopulta päädyin leikkauspöydälle. Ei mennyt kuitenkaan kovin kauaa leikkauksesta, kun aloin pelaamaan liian aikaisin ja olin taas lähtötilanteessa.
Julia sai apua alan ammattilaiselta.
– Oulusta löytyi yleisurheilun puolella vaikuttanut Veijo Turunen, jonka ohjeilla ja valvonnan alla aloin tekemään itselleni täysin uudenlaista puntti- sekä juoksutekniikkatreeniä. Vuosien systemaattinen oikeanlainen harjoittelu ja kehon kuunteleminen toivat lopulta helpotuksen penikkavaivoihini.
Seuraavasta kannattaa kaikkien intomielisten harjoittelufriikkien ottaa opiksi.
– Ylikunnon ensioireet ilmestyivät opiskelijoiden MM-kisojen jälkeen. Olin jatkanut treenaamista suoraan edellisen kauden jälkeen ilman lepojaksoa ja vaadin itseltäni täydellistä suorittamista opiskeluissa, töissä sekä urheilijana. Lopulta paletti hajosi ja en suoriutunut enää edes päivittäisistä askareistani.
Urheilulääkäri ja laajat verikokeet kertoivat karua kieltään kropan tilanteesta.
– Lääkärin sanoin koko kroppa oli sekaisin ja kaikki arvot olivat vinksallaan. Labrakokeiden perusteella hän olisi tuolloin arvioinut minun olevan noin 65-vuotias. Tästä alkoi aktiivinen palautuminen ja käytännössä kaikki ylimääräinen piti karsia pois ja antaa tilaa sekä aikaa vain levolle.
Tasapainon löytyminen vei aikansa.
– Kävelylenkit noin 20 minuuttia päivässä oli sallittu treeni, mutta sitäkään ei saanut tehdä liian reippaasti. Pikkuhiljaa hyvin säännöstellysti alettiin lisäämään liikuntaa ja seurattiin sykettä hyvin tarkkaan. Vähitellen kroppa alkoi ottaa vastaan enemmän ja enemmän treeniä ja pääsin taas harjoittelun makuun.
Eikä tässä vielä todellakaan kaikki.
– Polvi meni ottelussa Tepsiä vastaan. Lopullinen tuomio oli eturistiside ja ulompi sivuside poikki, ulommassa kierukassa lävistävä vamma sekä laaja noin peukalonpään laajuinen rustovamma. Polvi vaati leikkauksen ja leikkauksesta kotiin tuomisena oli hermovaurio jalkapöydässä sekä kivut, joita ei soisi kenenkään kokevan.
Toipuminen ei edennyt toivotulla tavalla.
– Aluksi en saanut kuntoutumista juurikaan eteenpäin ja kehityssuunta alkoi kääntyä negatiiviseksi. Polvi päätettiin avata uudelleen, korjata rusto, poistaa kierukka ja manipuloida täysi liikerata, joka olisi tarkoittanut kuukausien uutta kuntoutusjaksoa ja omakustanteista leikkausta vakuutusten jo paukkuessa yli. Leikkauksen aikana oli kuitenkin päätetty vain putsata ja manipuloida sekä katsoa mihin se johtaisi. Putsaus onneksi auttoi ja kehitystä alkoi taas tapahtumaan. Polvi alkoi kestämään enemmän ja enemmän rasitusta. Rustovamman ja hermovaurion johdosta polvi kipuilee edelleenkin päivittäin eikä koukistu enää normaalisti.
Kaiken edellä kerrotun jälkeen Turunen päätti kuitenkin toteuttaa unelmansa. Muutto alppimaisemiin oli tosiasia.
– Mika Strömbergin kanssa oli keskusteluita muutosta ollut jo aikaisempina vuosina ja lopulta päädyin lähtemään Sveitsiin vuoden suunniteltua myöhemmin. Alun perin oli tarkoitus lähteä kaudelle 2018-2019, mutta minulla meni polvi pakettiin. Lopulta tuli uusi tilaisuus vuotta myöhemmin. Olisi jäänyt kyllä harmittamaan, jos siihen en olisi tarttunut.
Ajasta Sveitsistä tuli Turuselle ikimuistoinen, vaikka alku meni vielä osittain kuntoutuksessa. Lopussa iski korona.
– Seura oli järjestänyt asunnon, auton sekä työpaikan. UH BEO:ssa meitä suomalaisia oli useampiakin. Jo ennestään joukkueessa olleet suomalaiset näyttivät paikkoja ja auttoivat asioiden hoitamisessa. Pääsin joukkueeseen tosi helposti mukaan ja melko pian kieltäkin alkoi jossain määrin jo hahmottaa.
Ennen kunnon pelejä, polvea piti vielä kuntouttaa.
– Joukkueen fysioterapeutti oli sitä mieltä ettei pelilupaa heru vielä ennen kunnollista kuntoutusta. Olisinkohan pelannut ensimmäisen kokonaisen pelini marras-joulukuussa. Siihen asti mentiin kuntoutuksen ja polven tilanteen mukaan.
Sveitsissä pelaajat käyvät töissä pelaamisen ohessa.
– Treenasin joukkueen kanssa kolme kertaa viikossa. Siihen päälle tulivat pelit. Kotipelipäivinä oli aina aamutreenit. Sveitsissä oli helppo keskittyä vain pelaamiseen, kun ei ollut niin paljon ylimääräisiä häiriötekijöitä. Ainoa haaste oli fyysisesti ja henkisesti raskaat työpäivät ja niistä palautuminen.
Vapaitakin viikonloppuja oli.
– Vapaat viikonloput menivät vuorilla joko laskettelemassa tai vain fiilistelemässä maisemia. Arki on arkea missä tahansa sitä viettääkin, mutta sveitsiläiset maisemat eivät olleet ollenkaan pahitteeksi.
Julia ehti kokea paikallisen kannustuskulttuurin. Kotihalli oli tupaten täynnä. Lopulta iski korona.
– Tarkoitus oli ajaa auto ja tavarat Suomeen, mutta kun saatiin auto pakattua, niin tuli ilmoitus, että rajat ovat sekä Saksaan että Puolaan kiinni eikä välttämättä päästä sieltä eteenpäin. Lähdin lentämällä Suomeen. Se loppuaika, mikä oli varattu reissaamista varten, menikin koronakaranteenissa Suomessa.
Kotimaisemissa odotti tuttu seura.
– En harkinnut muita vaihtoehtoja. Oli selvää jo hyvin aikaisessa vaiheessa, että palaan Suomeen. Porvoosta oltiin yhteydessä jo hyvissä ajoin, että paikka löytyy joukkueesta.
Loukkaantumistaan huolimatta Turunen on päässyt mukaan myös maajoukkuetoimintaan.
– Pyörin nuorempana mukana junnumaajoukkueessa, mutta jäin kalkkiviivoilla kisakoneesta. Tuolloin oli jo melko paljon ongelmia loukkaantumisten kanssa. Toinen Porvoossa pelattu kausi meni henkilökohtaisesti hyvin ja siitä palkintona pääsinkin naisten maajoukkueen mukaan leireilemään ja mukaan opiskelijoiden MM-kisaryhmään. Sveitsi-vuoden jälkeen pääsin jälleen mukaan projektiin ja leireilemään naisten mukana.
Kysytään PSS:n naisten päävalmentaja Jukka Kouvalaiselta, millainen Julia on pelaajana, ihmisenä ja valmennettavana. Mitkä ovat hänen vahvuutensa ja mitä pitäisi vielä kehittää? Millainen tulevaisuus Julialla olisi edessään?
– ”Jutu” on erittäin sitoutunut ja joukkueen eteen uhrautuva pelaaja. Erinomaiset fyysiset ominaisuudet omaava Turunen on joukkueelle todella vahva lenkki. Jutu tulee muiden kanssa hyvin toimeen, vaikka ei mikään joukkueen äänekkäin olekaan.
– Vahvuudet ovat ennen kaikkea vahvoissa fyysisissä ominaisuuksissa ja pallottomassa pelaamisessa. Kehityksen kohde onkin tälle kaudelle ollut pallollisen pelin eteenpäin vienti ja siinä on otettu hyviä steppejä. Jutun tulevaisuuden määrittelee pitkälti arkiset valinnat, koska lähellä maajoukkueportteja ollaan koko ajan.
Näin Turunen vastasi hänelle tehtyihin kysymyksiin.
Mikä on ollut toistaiseksi urasi hienoin hetki?
– Hienoja hetkiä on ollut monia. Opiskelijoiden MM-kisoissa finaali ja voitto Ruotsia vastaan oli erittäin mieleenpainuva ja varmasti yksi siisteimmistä kokemuksista, mutta kyllä ehkä senkin yli täytyy laittaa ensimmäiset pelit polven loukkaantumisen jälkeen. En uskonut itsekään pelaavani enää tuon jälkeen, ja kun mikään ei mennyt niin kuin piti.
Mikä on ollut kovin pettymys?
– Suurin pettymys oli varmastikin, kun pitkän loukkaantumisen jälkeen olin päässyt taas pelien makuun. Sveitsiin lähtö oli jo vireillä ja minut oli kutsuttu maajoukkueen projektin aloitukseen ja sitten pelissä sattui uusi, entistä isompi loukkaantuminen.
Mitkä ovat vahvuutesi ja mitä pitää vielä kehittää?
– Vahvuuteni on fysiikka, periksiantamattomuus ja pyrin antamaan kaikkeni joukkueelle. Kehitettävää on monessakin asiassa, mutta ajankohtaisin on varmaan pallollinen pelinopeus.
Onko sinulla ollut salibandyssä esikuvia?
Eipä juurikaan. Kunnioitan ja katson ylöspäin pelaajia, jotka antavat kaikkensa urheilulle, vastoinkäymisistä huolimatta.
Mitä harva ihminen tietää sinusta?
– Haluaisin treenata pikamatkoille ja kellottaa, kuinka kovaa pääsisin telineistä piikkarit jalassa. En välttämättä kovinkaan kovaa, mutta olisi hauska testata!
Mikä on tavoitteesi salibandyssä?
– Päätavoite on säilyä ehjänä ja saada ehjiä kausia alle. Nähdä mihin omat rahkeet riittävät ja kuinka pitkälle voi kehittyä urheilijana niin fyysisesti kuin pelillisestikin. Konkreettinen tavoitteeni on olla maajoukkueessa ja MM-kisoissa.
Teksti: Hannu Tuominen
Kuvat: Ville Vuorinen, Jarmo Koskela
